It's all about the packaging

Kuten kaikki varmasti jo ovat huomanneet, rakastamme Elisabetin kanssa kaikkea kaunista, oli sitten kyse kynttilöistä, kattauksesta tai kosmetiikasta. Itse olen erityisen heikkona jälkimmäiseen, ja tunnustan, että itsehillintäni saattaa joskus pettää kosmetiikkaosastolla vieraillessani. Koska kauneustuotteissa valikoimat ovat valtavat (joskin kansainvälisesti vertailtuna markkinat ovat Suomessa edelleen melko pienet), tulee tuotteen valinnassa väistämättä kiinnitettyä huomiota myös pakkauksen ulkonäköön. Tämähän pätee muillakin elämänalueilla: ulkonäkö kiinnittää huomion, ja vasta sen jälkeen tutustutaan sisältöön...

Ulkonäkö on siis tärkeä asia. Erityisesti kosmetiikassa, jonka ideana on auttaa kuluttajaa kohentamaan ulkoista olemustaan. Lähtökohtaisestihan kaiken kosmetiikan tulisi siis olla kauniisti pakattua, eikö? Mutta kas, kun ei olekaan. Vai mitä mieltä olette vaikkapa Lumenen pakkauksista? Niin juuri, vähän tylsiä. Vaatimattomia. Eivät juuri kiinnitä huomiota.

Ymmärrän kyllä, että erilaisilla pakkauksilla vedotaan erilaisiin kohderyhmiin. Esim. alimman hintaluokan tuotteet, joita myydään ihan joka marketissa, eivät oikein voi olla kovin pompöösisti pakattuja. Ideana on, että tuote viestittää pakkauksellaan olevansa edullinen, ja vetoaa näin siihen kuluttajaan, joka etsii halvinta. Mutta Lumenepa ei olekaan ihan kaikkein edullisimmasta päästä.

Sitten on yksi tuoteryhmä, jossa pakkaukset ovat oman kokemukseni mukaan erityisen rumia. Nimittäin shampoot. Kun ajattelen hiustenhoidon kalliimpia merkkejä, kuten Tigiä, Redkeniä tai Paul Mitchelliä, niin eivät niiden pakkaukset mitään varsinaista silmänruokaa tarjoa, vaikka hinnan perusteella muuta sopisi odottaa. Tigi on liian räikeä ja lapsellinen, Redken tekninen ja maskuliininen ja Mitchell täysin mitäänsanomaton. Mieleeni ei tule yhtään hiustenhoitomerkkiä, jonka pakkauksia voisi luonnehtia kauniiksi. Senpä takia ilahduin suuresti, kun näin tämän Kicksin hiustenhoitohyllylle ilmestyneen tämännäköisiä puteleita:

Kuva

 Kyseessä on ruotsalainen Lernberger Stafsing -merkki, jonka kaikki pakkaukset noudattelevat tätä hillityn eleganttia linjaa. Tuotteet vaikuttavat kaikenkaikkiaan laadukkailta, ja myös niiden tuoksut kuulostavat  verkkokaupan kuvausten perusteella lupaavilta.

Nyt siis herätys, kampaamotuotevalmistajat. Lisää tällaista pakkaussuunnittelua!

Tässä vielä pari omista varastoistani löytyvää pompöösipakkausta (pahoittelen heikohkoa kuvanlaatua).

Täydelliset kynttilät

Kynttilät ovat ihania. En kyllä kelpuuta mitä tahansa tuikkuja, vaan haen (tässäkin asiassa) ehdotonta esteettistä nautintoa. VOLUSPA -kynttilät täyttävät hyvin tämän tehtävän. Valikoimaan voi käydä tutustumassa vaikka NK:lla Tukholmassa tai jos tyytyy netti-ihasteluun niin tässä. Itselläni palaa juuri Crisp Champange.

Voivatko kynttilät olla  kauniimmin pakattuja?

O Fortuna

Elisabetin Sabotage-julkaisun innoittamana päätin jakaa kanssanne yhden suosikkikappaleistani. Weltschmerz-teemalla siis jatketaan.

Tissiposkeus yms. luuseritoiminta

Mikä minut tässä maailmassa käytännössä saa raivon valtaan, on yleinen tissiposkeus. Vaikka on äärimmäisen järkevää olla vain välittämättä luusereista ja heidän harjoittamasta selkärangattomuudesta, on tilanne joskus kiusallinen, sillä joskus he -  syystä tai toisesta  - vaikeuttavat omien asioiden hoitoa ja siten sujuvaa arkea.

Olen varmaan jo aikaisemmin kritisoinut yleistä haluttomuutta hyväntahtoisesti auttaa muita. Siis tämä juttu, kun joutuu itse vaihtamaan pyöränkumin, kantamaan umpipuisia sänkyjä ylimmästä kerroksesta roskalavalle, kiinnittämään hyllyjä seiniin sekä ostamaan vielä kukatkin itse. On kummallista, että apua ei saa kauniista pyynnöstä huolimatta. Minulle ei tulisi kyllä mieleenikään kieltäytyä, jos joku tuttavani pyytäisi esimerkiksi vaihtamaan napin kauluspaidassa, silittämään verhoja tai mitä muuta tahansa, jossa voisin olla avuksi. En pysty käsittämään tällaista itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Kaikki tuntuvat vain ja ainoastaan tavoittelevan omaa etuaan, eikä kiinnostusta pienimuotoiseen avunantoon ilmene millään tasolla, jos ei itse saa tästä jotain konkreettista hyötyä. Se hyöty on kuulkaa siinä, että hyvä kiertää. Sillä jokainen tarvitsee tukiverkkoja. On joku, jota pyytää auttamaan ystävää hädässä.

Kaikista katastofaalisinta mm. tässä sänkyepisodissani oli se, että pyysin yhteensä seitsemää "herrasmiestä" kantamaan yhtä sänkyä. KAIKKI lupasivat kyllä puhelimitse tulla apuun, mutta sinä hetkenä, jolloin sänky oli saatava pihalle, loppui puhelimeen vastaaminen. "Hehheh." Tähän kulminoituu ultimate-luuserius. Että ensiksi luvataan jotain, jonka jälkeen ei edes viitsitä vastata puhelimeen. No okei, onhan tuo nyt todella NOLOA, mutta ei tilanne sillä radiohiljaisuudella ainakaan parane. Luulisi kaikkien ymmärtävän, että vastamatta jättäminen vie mahdollisuuden puolustaa itseään ja aiheuttaa vain ja ainoastaan yksipuolisen langettavan tuomion.

Jos luonto ei suonut sisäsyntyistä auttamisen halua tai sen merkitystä ei ole esimerkiksi kasvatuksessa tarpeeksi korostettu, on minun oltava vain hyvin pahoillani kaikkien näiden ihmisraukkojen puolesta. Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää itseään. On mahtavaa kokea se ilo, mitä toisten pyyteetön auttaminen voi antaa.

(Olen kyllä toisaalta pohtinut, onko kyseessä sittenkin jonkinlainen valtataistelu, kun ei ilmiselvästi haluta auttaa muita. Voi olla, että pelätään jonkun hyödyntävän vain edullisia ominaisuuksiaan saadakseen haluamansa. Voidaan ajatella, että vilpitöntä apua pyytävä henkilö vain pompottelee muita mielivaltaisesti. Silloin vastareaktioksi muodostuukin totaalinen kieltäytyminen: "Muut saavat kyllä mennä tuohon retkuun, mutta minä en!"
Ehkä kannattaa kuitenkin luopua ennakkoluuloista ja luottaa ihmisiin. Toki maailmaan mahtuu vaikka minkälaista kulkijaa, ja monet heistä ovat kieroudessaan ja pahantahtoisuudessaan poksahtamaisillaan olevia mätäpaiseita, mutta sellaiset ihmiset pitäisi kyllä haistaa (sic!) tekemättä lähempää tuttavuutta. Ja tietysti kerran voi aina erehtyä, toinen kerta on jo silkkaa omaa tyhmyyttä.)

Ihana Sabotage

Kaikki nyt varmaan ovat kuulleet tämän, mutta pakko kerrata. Joku varmaan luonnehtisi ranteet auki -musiikiksi, mutta hei, harvassa ovat sellaiset taiteen luomukset, jotka olisivat kovin positiivisia ja silti kertosivat jotain suurta elämästä.



Jälleen suloinen sabotage
Mä putosin sun ansaas
Mä tiesin että enkelit
On kieroja kuin rinkelit
Kun pilvellesi pyrähdin

Oon ystävä mustelmien
Tarpeeksi niistä saa mä en
Siks vaik sun kanssa leikkimään
Ei jäisi hai tai härkäkään
Täs oon taas ilman kypärää

Ja kohta nuolen haavoja 
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

030-182-xxx hoen mun nimeä
Mykkiin puhelinvastaajiin
Et saisin sut viel kerran kii
Muuttaisit mut viel kerran eläväks
Kuulevaks sekä näkeväks
030-182-sabotage hoen sun vastaajaan

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

Klassinen kauneus

Toisinaan minun on hyvin vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä mahtaa liikkua, kun he kuvittelevat näyttävänsä hyvältä tämän näköisinä:

...kun he (ainakin periaatteessa) voisivat pyrkiä näyttämään esimerkiksi tältä:

Kuvat google.com

Kuten jokainen varmasti pystyy huomaamaan, on näillä jälkimmäisillä, hyvin erinäköisillä ja eri aikakausia edustavilla  kaunottarilla eräs yhteinen nimittäjä, joka ensimmäisen kuvan sutturalta (tunnette hänet varmaan) selvästi puuttuu. On nimittäin olemassa sellainen käsite kuin "klassinen kauneus". Käsitettä on ehkä jokseenkin hankala yksitelitteisesti määritellä, mutta pohjimmiltaan kyse on ulkoisesta viehätysvoimasta, joka kestää aikaa. Kauneudessakin on tottakai trendinsä (ajatelkaapa vaikka 80-luvun kampauksia), ja ihanteet muuttuvat aikojen myötä (esim. laihuus ei suinkaan ole aina ollut tavoiteltavaa). Uskallan kuitenkin väittää, että tietynlaiset fyysiset ominaisuudet koetaan viehättävinä riippumatta siitä, mikä on juuri jollakin tietyllä aikakaudella hittikampaus numero yksi.

 Tietenkään ns. ajattomia kasvonpiirteitä ei ole suotu jokaiselle, mutta rohkenen silti väittää, että harva meistä oikeasti näyttää yhtään sen paremmalta viiden sentin tekoripsissä tai överiksi pumpatuissa huulissakaan. Ja ei, en yritä tässä nyt puhua minkään perisuomalaisen saunanpuhtauden tai luonnonlapsilookin puolesta, sillä olen ehdottomasti sitä mieltä, että lähes jokainen meistä tarvitsee hiukan ehostusta. Kyse on kohtuudesta. On tärkeää panostaa ulkonäköönsä ja näyttää huolitellulta. Liioiteltu tälläytyminen (elleivät kyseessä ole esimerkiksi Halloween-bileet) kielii kuitenkin mielestäni lähinnä epätoivosta ja huonosta itsetunnosta, joita ei kyllä timanttiripsillä voi parantaa. Tulee väkisinkin mieleen ajatus, että nämä Katie Pricen kaltaiset itseään tuntikausia peilin edessä ja kaiken maailman ripsisalongeissa puunaavat naikkoset ovat luonnossa niin sietämättömän näköisiä, että heidän on pakko ikään kuin naamioitua näyttääkseen edes etäisesti siedettäviltä. Mielestäni on aina vähän noloa, jos näyttää siltä, että yrittää liikaa. Avainsana on huolettomuus; on pyrittävä siihen, että näyttää upealta ilman maksimaalisia ponnisteluja - aivan kuten nämä edellä nähdyt klassiset kaunottaret.

Dolly Parton (kaikkien sutturoiden kuningatar) on muuten itseironisesti todennut: "It costs a lot of money to look this cheap". Plussaa Dollylle huumorintajusta, sitä todella tarvitaan, jos aikoo näyttää samalta kuin hän.